Mikä siinä voittamisessa koukuttaa?

Tässä hieman pohdintaa omasta kilpailuhenkisyydestä, voittamisesta, erityisesti itsensä voittamisesta ja siitä mikä siinä koukuttaa. Jotkut voivat ajatella, että olen tulostavoitteellinen kilpailija henkeen ja vereen, mutta se ei ole kuin puoliksi totta. Varsinkin koiramaailmassa monet katsovat pahalla tyyppejä, jotka haluavat oikeasti menestyä ja sanovat sen jopa ääneen. Mutta mitä väärää siinä on? Mitä väärää on siinä, että asettaa itselleen tavoitteita ja sanoo ne vielä ääneen? Keneltä se on pois?

Olen todella kilpailuhenkinen ihminen. Kaikki jotka minut tuntevat, tietävät sen. Jo pienestä pitäen olen halunnut voittaa. Olen halunnut olla paras. Varmaan siksi aloitin kilpailemisen urheilussa jo 3- vuotiaana. (Hippo-hiihdoissa, mutta onhan neki kisat ;))  Äiti on monesti kertonut tarinaa 2 vee Kaisasta, joka just ja just pysy suksilla pystyssä, mutta joka ei suostunut hiihtämään kotipihassa, vaan hänen oli pakko päästä Pärnälle, jossa oli kunnon hiihtokeskus ja kunnon mäet. Lapsuuden ja nuoruuden kilpaurheilin. Ensin hiihdossa, sitten suunnistuksessa, tanssissa, uinnissa, ampumahiihdossa ja hiihtosuunnistuksessa. Nuorena aloitin myös ratsastuksen ja kilpailin niin esteissä kuin koulussakin. Jotain päättäväisyydestä kertoo sekin, että kun iskä ei suostunut viemään tallille silloin kun halusin, niin otin pyörän ja pyöräilin 30km YHTEEN suuntaan, tein tallilla karsinoiden siivoukset, hoidin hevoset, ratsastin ne ja pyöräilin takaisin kotiin – sen 30 km. Koulun jälkeen lähdin aina lenkille/ reenaamaan ja viikonloput olin kisoissa. Kilpaileminen ja voittaminen oli silloinkin lähes parasta mitä tiesin.

Pitkäjänteisyyden puuttuessa lopetin aktiiviuran n. 18 –vuotiaana. Siinä vaiheessa olisi kestävyyslajeissa tähtäin pitänyt laittaa monen vuoden päähän (aikuisten sarjaan siirtyminen ja siellä pärjääminen vaatii vuosia) ja siihen minusta ei ollut. Olisin halunnut kaikki nyt ja heti eikä se vaan kestävyyslajeissa mene niin. Tähän mennessä olin saavuttanut vajaa kymmenen SM-mitalia eri lajeista. Aktiiviuraa lopettaessa  aloitin koiraurheilun ja hankin ensimmäisen belggarini, Indin. Indin kanssa kisasin agilityssä, tokossa, vetohiihdossa ja jäljellä. Pian tuli Succa, joka oli syntynyt vetokoiraksi. Kaikissa kisoissa joko voitimme tai olimme toisia. Koskaan emme sijoittuneet sen huonommin. Saavutimme Sucan kanssa useita SM-mitaleita. Uramme kohokohta oli viestin (miesten sarjan) SM-kulta. Lähdimme ankkuriosuudelle neljäntenä, mutta saavutimme määrätietoisesti kärkeä ja viimeinen ohitus tapahtui loppusuoralla. Toimme joukkueemme voittajina maaliin. Muistan sen hetken kuin eilisen. Succa ohitti loppusuoralla sakemannin, jolla oli SM-tason mies hiihtäjä. Mutta ne ei mahtanut meille mitään. Edelleen kyyneleet tulevat silmiini kun muistelen sitä hetkeä. Se oli elämäni yksi parhaimmista hetkistä.

Rakastan voittamisen tunnetta, etenkin itsensä voittamisen tunnetta, yli kaiken ja haluan kokea sen yhä uudelleen. En lähde yhteenkään kisaan sillä asenteella, että ”katellaan”. Menen kisoihin vain, jos tiedän olevan siellä mahdollisuuksia, mahdollisuuksia saavuttaa itselle asettamat tavoitteet. Se, menestyykö on eri juttu kokonaan, koska koirakisoissa kilpakumppanina on kuitenkin elävä olento eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ei koskaaan. Koiran kanssa kisaaminen on ehkä parasta mitä tiedän. Yksin kilpailemisessa ei voi koskaan saavuttaa sitä tunnetta kuin koiran kanssa. Kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä. Onnistumiseen vaaditaan saumatonta yhteistyötä ja jo pelkästään sen saavuttaminen saa ainakin minut eufooriaan. Siksi koiran kanssa reenaaminen ja onnistumisen elämykset yhdessä ovat jotain sanoinkuvailemattoman hienoa. Elän niistä. Vaikka edelleen haaveilen palkintopallin korkeimmasta korokkeesta lähes päivittäin lajissa jos toisessakin, matka on silti tullut tärkeämmäksi kuin määränpää. Jokapäiväiset pienetkin onnistumisen hetket Jytkyn kanssa ovat parasta. Ihan parasta!

Summasummarum. Lainaan tähän Krista Lähteenmäen pohdintaa kilpailemisesta, johon yhdyn täysin:

 Kilpaileminen on koukuttavaa. Rakastan sitä. Keskittyminen, itsensä ahtaalle laittaminen, epäonnistumisen pelko, onnistuminen, voittaminen. Pienessä ajassa, vain jopa parissa tunnissa, ehtii kokemaan kaikki nämä. Harva asia herättää näin paljon tunteita, kyyneleitä ilosta tai surusta.

Vaikka rakastan kilpailemista ja voitto on se päämäärä mihin pyritään, silti kaikkein hienointa on matka määränpäähän. Matka voi olla pitkä ja kivinen. Mutta jos matkan on taittanut oikein ja on osannut nauttia siitä, on valmis saavuttamaan määränpään, on valmis voittamaan.