Tässä hieman pohdintaa omasta kilpailuhenkisyydestä, voittamisesta, erityisesti itsensä voittamisesta ja siitä mikä siinä koukuttaa. Jotkut voivat ajatella, että olen tulostavoitteellinen kilpailija henkeen ja vereen, mutta se ei ole kuin puoliksi totta. Varsinkin koiramaailmassa monet katsovat pahalla tyyppejä, jotka haluavat oikeasti menestyä ja sanovat sen jopa ääneen. Mutta mitä väärää siinä on? Mitä väärää on siinä, että asettaa itselleen tavoitteita ja sanoo ne vielä ääneen? Keneltä se on pois?
Olen todella kilpailuhenkinen ihminen. Kaikki jotka minut
tuntevat, tietävät sen. Jo pienestä pitäen olen halunnut voittaa. Olen halunnut
olla paras. Varmaan siksi aloitin kilpailemisen urheilussa jo 3- vuotiaana.
(Hippo-hiihdoissa, mutta onhan neki kisat ;))
Äiti on monesti kertonut tarinaa 2 vee Kaisasta, joka just ja just pysy
suksilla pystyssä, mutta joka ei suostunut hiihtämään kotipihassa, vaan hänen
oli pakko päästä Pärnälle, jossa oli kunnon hiihtokeskus ja kunnon mäet. Lapsuuden
ja nuoruuden kilpaurheilin. Ensin hiihdossa, sitten suunnistuksessa, tanssissa,
uinnissa, ampumahiihdossa ja hiihtosuunnistuksessa. Nuorena aloitin myös
ratsastuksen ja kilpailin niin esteissä kuin koulussakin. Jotain
päättäväisyydestä kertoo sekin, että kun iskä ei suostunut viemään tallille
silloin kun halusin, niin otin pyörän ja pyöräilin 30km YHTEEN suuntaan, tein
tallilla karsinoiden siivoukset, hoidin hevoset, ratsastin ne ja pyöräilin
takaisin kotiin – sen 30 km. Koulun jälkeen lähdin aina lenkille/ reenaamaan ja
viikonloput olin kisoissa. Kilpaileminen ja voittaminen oli silloinkin lähes
parasta mitä tiesin.
Pitkäjänteisyyden puuttuessa lopetin aktiiviuran n. 18
–vuotiaana. Siinä vaiheessa olisi kestävyyslajeissa tähtäin pitänyt laittaa
monen vuoden päähän (aikuisten sarjaan siirtyminen ja siellä pärjääminen vaatii
vuosia) ja siihen minusta ei ollut. Olisin halunnut kaikki nyt ja heti eikä se
vaan kestävyyslajeissa mene niin. Tähän mennessä olin saavuttanut vajaa
kymmenen SM-mitalia eri lajeista. Aktiiviuraa lopettaessa aloitin koiraurheilun ja hankin ensimmäisen
belggarini, Indin. Indin kanssa kisasin agilityssä, tokossa, vetohiihdossa ja
jäljellä. Pian tuli Succa, joka oli syntynyt vetokoiraksi. Kaikissa kisoissa
joko voitimme tai olimme toisia. Koskaan emme sijoittuneet sen huonommin.
Saavutimme Sucan kanssa useita SM-mitaleita. Uramme kohokohta oli viestin
(miesten sarjan) SM-kulta. Lähdimme ankkuriosuudelle neljäntenä, mutta
saavutimme määrätietoisesti kärkeä ja viimeinen ohitus tapahtui loppusuoralla.
Toimme joukkueemme voittajina maaliin. Muistan sen hetken kuin eilisen. Succa
ohitti loppusuoralla sakemannin, jolla oli SM-tason mies hiihtäjä. Mutta ne ei
mahtanut meille mitään. Edelleen kyyneleet tulevat silmiini kun muistelen sitä
hetkeä. Se oli elämäni yksi parhaimmista hetkistä.
Rakastan voittamisen tunnetta, etenkin itsensä voittamisen tunnetta, yli kaiken ja haluan kokea sen
yhä uudelleen. En lähde yhteenkään kisaan sillä asenteella, että
”katellaan”. Menen kisoihin vain, jos tiedän olevan siellä mahdollisuuksia, mahdollisuuksia saavuttaa itselle asettamat tavoitteet. Se, menestyykö on eri juttu kokonaan, koska koirakisoissa kilpakumppanina on
kuitenkin elävä olento eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ei koskaaan.
Koiran kanssa kisaaminen on ehkä parasta mitä tiedän. Yksin kilpailemisessa ei
voi koskaan saavuttaa sitä tunnetta kuin koiran kanssa. Kaikki mitä tehdään,
tehdään yhdessä. Onnistumiseen vaaditaan saumatonta yhteistyötä ja jo
pelkästään sen saavuttaminen saa ainakin minut eufooriaan. Siksi koiran kanssa
reenaaminen ja onnistumisen elämykset yhdessä ovat jotain sanoinkuvailemattoman
hienoa. Elän niistä. Vaikka edelleen haaveilen palkintopallin korkeimmasta
korokkeesta lähes päivittäin lajissa jos toisessakin, matka on silti tullut
tärkeämmäksi kuin määränpää. Jokapäiväiset pienetkin onnistumisen hetket Jytkyn
kanssa ovat parasta. Ihan parasta!
Summasummarum. Lainaan tähän Krista Lähteenmäen pohdintaa kilpailemisesta, johon yhdyn täysin:
Kilpaileminen on koukuttavaa. Rakastan sitä.
Keskittyminen, itsensä ahtaalle laittaminen, epäonnistumisen pelko,
onnistuminen, voittaminen. Pienessä ajassa, vain jopa parissa tunnissa, ehtii
kokemaan kaikki nämä. Harva asia herättää näin paljon tunteita, kyyneleitä
ilosta tai surusta.
Vaikka rakastan kilpailemista ja voitto on se päämäärä mihin
pyritään, silti kaikkein hienointa on matka määränpäähän. Matka voi olla pitkä
ja kivinen. Mutta jos matkan on taittanut oikein ja on osannut nauttia siitä, on
valmis saavuttamaan määränpään, on valmis voittamaan.